Pettäminen parisuhteessa / osa ||

Alkuperäinen blogiteksti julkaistu 13.8.2018

Pari viikkoa sitten aloitin postaussarjan hyvin arkaluontoisesta ja usein vaietusta aiheesta, parisuhteessa pettämisestä. Jos ensimmäinen postaus meni sinulta ohi, voit palata lukemaan sen tästä. Viime viikolla kirjoitin myös vähän aihetta sivuten postauksen some-käyttäytymisestä ja siitä, miten ihmiset ovat juorunneet oman parisuhteeni asioista julkisesti netissä (postauksen löydät täältä).

Lupasin tässä toisessa postauksessa avata enemmän sitä, mikä on nykyhetken tilanne parisuhteessani. Lyhykäisyydessään voisin väittää, että paremmin ei ole mennyt koskaan. Tähän pisteeseen ei kuitenkaan todellakaan päästy helpolla, vaan kaiken eteen on nähty vaivaa puolin ja toisin. 

Olemme tunteneet mieheni kanssa noin 9 ja puoli vuotta, josta olemme vakituisesti seurustelleet 7 ja puoli vuotta. Kun tutustuimme, kaksi ensimmäistä vuotta olivat täyttä kaaosta. Tutustuessamme mieheni seurusteli vielä edellisen tyttöystävänsä kanssa, itseasiassa aika pitkäänkin vielä sen jälkeen kun me olimme jo tavanneet. Kun näin mieheni ensimmäistä kertaa, tajusin kliseisen "rakkautta ensisilmäyksellä" lausahduksen merkityksen. Siitä hetkestä lähtien tiesin, että meidät oli tarkoitettu yhteen. Kyllästyin kuitenkin odottelemaan hänen päätöksiään ja lopulta ihastuinkin erääseen kultaiseen mieheen, jonka kanssa päädyimme hetkeksi yhteen. Vaan enpä pystynytkään päästämään irti tästä nykyisestä miehestäni silloin ja lopulta kaikki menikin todella likaiseksi. Voin puhua tästä avoimesti, sillä kaikki osapuolet tänä päivänä kyllä tietävät miten asioiden laita silloin oli. En voi sanoa olevani ylpeä siitä, miten asiat menivät, mutta en aio sitä piilotella tai hävetäkään, sillä se on osa menneisyyttäni.

Lopulta minä ja mieheni aloimme siis virallisesti seurustella TOISTEMME kanssa. Ja suurimman osan suhteestamme mieheni on pettänyt minua, joko henkisesti tai fyysisesti, monella eri tavalla ja monen eri naisen kanssa. Itseasiassa se on minulle hyvin helpottavaa, että naisia on ollut niin monia. Saattaa kuulostaa täysin sekopäiseltä, mutta näin minä ajattelen nykyään. Jos olisi ollut vain yksi, kaikki nämä vuodet, hän luultavasti olisi ollut rakastunut kyseiseen henkilöön. Mutta koska naisia on ollut monia ja he ovat vaihtuneet tiuhaan, tiedän, ettei yksikään heistä ole merkinnyt hänelle mitään sen kummempaa. 

Miten olen voinut antaa anteeksi, moni ihmettelee.
Miten voin enää ikinä luottaa häneen?
Miten voin enää rakastaa häntä?

Minä uskon hyvään. Minä uskon, että sairauksista voi parantua. Tässä tapauksessa kyseessä todellakin oli sairaus, mielen sairaus. En halua mieheni yksityiselämästä sen tarkemmin täällä kirjoittaa, mutta erilaiset elämänvaiheet, ajatusmallit ja kokemukset olivat ajaneet hänet siihen tilaan, että hän oli koko elämänsä nuoruudesta lähtien paennut itseään ja pönkittänyt egoaan hyvin kyseenalaisin keinoin. Tämän selvittäminen ja ymmärtäminen oli minulle yksi tärkeimmistä asioista ymmärtää, kun paikkailin (ja paikkailen edelleen) omia haavojani. Vika ei ollut minussa tai minun, vaan täysin minusta riippumaton.

Olen antanut anteeksi, mutta luottamukseni häntä kohtaan ei tietenkään ole sataprosenttinen. Itseasiassa en usko sataprosenttiseen luottamukseen, sillä KOSKAAN et voi olla kenestäkään täysin varma, paitsi itsestäsi. Luottamukseni on kuitenkin sillä tasolla, että suhteemme voi jatkua ja minusta tuntuu hyvältä. Se riittää tässä vaiheessa. Askel kerrallaan.

Toiset pitävät minua tyhmänä, toiset sinisilmäisenä. Jotkut ajattelevat minun olevan uhri, joka on joutunut vähintäänkin narsistin kynsiin eikä näe ulospääsyä. Tiedostan kaiken tämän täysin, eikä se oikeastaan haittaa minua. Ulkopuoliset eivät voi koskaan kuitenkaan tietää kahden ihmisen välisestä suhteesta paljoakaan.

Olemme käyneet läpi helvetin suhteemme aikana ja selviytyneet siitä. Olen ylpeä meistä. En ollut koskaan ajatellut, että edes jaksaisin nähdä niin paljon vaivaa parisuhteeni eteen. Mutta näköjään todellinen rakkaus saa ihmeitä aikaan.

Valitettavasti, todella monessa parisuhteessa on pettämistä ja siitä vaietaan, ehkä loppuelämäksi. Toinen voi elää sen painolastin kanssa koko elämänsä ja teeskennellä itselleen ja kumppanilleen. Mielestäni tällainen suhde ei voi koskaan olla täysin terve ja tasapainoinen saati tasa-arvoinen. Paljon suhteita päättyy myös heti, kun pettäminen tulee ilmi. Ymmärrän sen täysin, pettäminen ei tietenkään ole missään tapauksessa hyväksyttävää. Mutta liian vähän ihmiset mielestäni jaksavat nähdä vaivaa sen eteen, että oppisivat ikävistä tilanteista. Että selvittäisivät välinsä sekä toisen että itsensä kanssa. Väitän, että on helpompaa "vain erota" ja yrittää unohtaa asia kuin todella käydä asia läpi kumppaninsa kanssa. Toki sen jälkeenkin voi erota, jos se tuntuu oikealta ratkaisulta.

Tänä päivänä olen onnellinen, etten jättänyt miestäni silloin kun hän minua kaikista kipeiten tarvitsi. Vaikka uskokaa tai älkää, se olisi ollut paljon helpompaa, kävellä vain pois ja jättää kaikki taakseen. Niinkuin kirjoitin täällä, kaikki nämä kokemukset ovat lopulta hitsanneet meitä tiukemmin kiinni toisiimme. Kun uskaltaa paljastaa toiselle ihmiselle syvimmät sopukkansa, se on jotain sanoinkuvailemattoman vapauttavaa. Kiusallista, vaikeaa, vihaa herättävää, mutta lopulta vapauttavaa. Siinä yhteys toiseen ihmiseen syvenee aivan eri tasolle. Olemme käyneet läpi keskenämme kaikki mahdolliset kysymykset ja mieltä askarruttaneet ajatukset, moneen kertaan. Olemme hankkineet myös tarvittavaa ulkopuolista apua. Nyt tuntuu, että tunnemme toisemme oikeasti vasta nyt ensimmäistä kertaa. Tunnemme toistemme syvimmät haavat ja synkimmät nurkat, ja rakastamme toisiamme sellaisina kuin olemme. Emme sellaisina kuin kuvittelemme toisemme olevan tai haaveilemme toisemme olevan, vaan ehdoitta, juuri niin virheellisinä ja haavoittuvaisina kuin juuri nyt olemme. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, kohti vahvempaa huomista ja yhteisiä unelmia. 

XoXo,

Susanna Maria